En lukenut ollenkaan Varistyttötrilogiaa, joten ajattelin hypätä mukaan uuteen Erix Axl Sundin Melankoliatrilogiaan. Kirja toimii myös itsenäisenä teoksena, mutta on mukava tietää, että halutessaan tarina tulee vielä tulevaisuudessa jatkumaan. Erik Axl Sund on nimimerkki kaksikolle Jerker Erikkson ja Håkan Axlander Sundquist. Nämä näinkin jo viime vuoden puolella Helsingin Kirjamessuilla, jossa myös hypistelin tuota silloista uutuutta, Varistyttöä.
Tarinan miljöö on virkistävän tuttu. Tukholman kadut ovat lukuisten reissujen jälkeen tulleet itselleni tutuiksi ja useat kadunnimet, joita kirjassa mainitaan eivät jää pelkäksi sanahelinäksi. Lukiessa on mahdollista oikeasti "nähdä" mielessään paikat, joita kuvaillaan ja eläytyä tarinaan myös omien muistikuvien kautta. Tämä on normaalissa lukemistossani todella harvinaista ja tapahtumat tuntuvat aina sijoittuvan jonnekin itselleni täysin vieraaseen ympäristöön.
Kaupunkia käytetäänkin tekstissä taitavasti. Henkilöstä henkilöön hypittäessä nämä sidotaan samalla tiettyyn aikaan ja paikkaan. Kirjan rakenteesta tulee selkeä ja lukijan on helppo pysyä tapahtumissa mukana. Tämä osittain tekeekin kirjasta melko kevyen rakenteeltaan, joskin teemat itsessään ovat melko raskaita.
Tunnelma on sävyltään melko synkkä. En ole pahemmin dekkareita lukenut, mutta joiltain osin kirjasta tulee mieleen toisen ruotsalaisen kirjailijan Åke Edwardsonin Menneisyyden Viesti, jonka luin viime vuoden puolella. Kun Åken tekstissä tietynlainen synkkyys ilmenee ehkä hieman perinteisemmällä pohjoismaalaisella tavalla, niin Erik Axl Sundin tekstissä sen kuvaamiseen on käytetty paljon symboliikkaa ja eri alakulttuureista tuttua kieltä. Erityisesti black metal ja sen rinnalla kulkevat ilmiöt, kuten viiltely, kantavat joskus ahdistavaakin alavirettä läpi tarinan.
Kirjassa on useita mieleenpainuvia teemoja ja hahmoja. Näistä hahmoista päähenkilöksi voitaneen nostaa Jens Hurtig, joka Tukholmalaisena rikospoliisina joutuu tutkimaan sarjaa itsemurhia sekä näennäisesti erillistä sarjaa murhia. Nämä vievät Hurtigin syvälle alakulttuurien maailmaan, jossa vastaan tuntuu koko ajan tulevan bändi nimeltä Nälkä. Kukaan ei tiedä onko Nälkä monta ihmistä vai yksi. Mies vai nainen. Se kuitenkin vetoaa nuoriin ihmisiin, joilla ei tunnu olevan toivoa.
Pimeys, nihilismi, kipu ja kuolema nousevat näiden nuorten kautta myös tarinan kantavaksi voimaksi. Kirja on vähintään mielenkiintoinen yritys kurkistaa tuohon maailmaan vaikka se osittain ehkä kuvataankin turhankin säännönmukaisena ja järjestäytyneenä.
Kirja käsittelee moraalisia ongelmia kuoleman suhteen. Kuinka paljon ihmisellä on oikeus ruumiiseensa? Onko itsemurha oikeutettu teko? Voiko kuolemasta löytyä myös kauneutta?
Kirjassa kuvailtu itsemurha nähdään sekä fatalistisena että egoistisena tekona. Nuoret näkevät itsemurhan pakokeinona maailmasta, joka on synkkä sekä kokevat itsensä yläpuolelle. Kirjassa näitä seikkoja ruokkii huomio, jonka nuoret saavat Nälältä. Onkin ongelmallista pohtia missä määrin Nälkä on taiteilija ja missä määrin murhaaja. Tulee mieleen, että vaikka taide johtaisikin itsemurhaan, niin eikö taiteen tulkinta ole silti vastaanottajansa vastuulla?
Hain kirjalta lähinnä viihdyttävyyttä, en niinkään suuria tuntemuksia ja oivalluksia. Mielestäni sain mitä odotinkin. Olin lukenut melko raskaitakin kirjoja viime aikoina ja tämä kirja tarjosi hengähdystauon synkistä teemoistaan huolimatta.
Kirja oli pilkottu muutaman sivun mittaisiin osiin, joissa seurattiin aina muutaman ihmisen liikkeitä kerrallaan. Tämä sai aikaan niin sanotun sipsipussiefektin, jossa oli vain pakko saada koko ajan lisää. Huomasinkin valvovani tämän kirjan kanssa turhan myöhään kun mielessä pyöri: "vain yksi kappale enää", aina kappale toisensa jälkeen. Kirjan loppupuolisko vetäisikin sen verran mukaansa, että ahmaisin sen yhdeltä lukemalta.
Erik Axl Sund, Lasiruumiit,
2015, Otava,
arvostelukappale
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti